Luonnollinen syntymä kotona
Matka kolmatta kertaa äidiksi (yli 10 vuoden tauon jälkeen) oli eheyttävä ja voimaannuttava kokemus. Voimaannuttava, sillä uskalsin elää sen nyt enemmän itseni näköisesti kuin nuorena vanhempana. Tässäpä koko matka kaikkine tunteineen (voit hypätä suoraan otsikkoon avautumisvaihe, jos sua kiinnostaa pääosin itse synnytys). =)
Valmistautumista uuteen äitiyteen
Odotin synnytystä rauhallisin mielin. Kävin neuvolan seurannoissa, en kuitenkaan halunnut mitään ylimääräisiä tutkimuksia raskausaikana. Luotin siihen, että kaikki sujuu kuten luonto on tarkoittanut, ovathan lapset ennenkin syntyneet maailmaan ilman toistuvia ultraäänitutkimuksia ja mittailuita.
Oleellisemmaksi koin oman valmistautumiseni. Kävin voimaannuttava synnytysvalmennuksen, luin luonnollisesta synnytyksestä kirjoja ja tein harjoituksia. Kiertotietoisuus (Sinun kiertosi)oli aiemmin avannut aivan uudenlaisen näkymän naiseuteen, hormonitoimintaan ja kehon ihmeellisyyteen. Olihan minulla aiemminkin jonkinlainen näkemys ollut, sillä olen koulutukseltani terveydenhoitaja ja valmistumiseni jälkeen tein sijaisuuksia myös ehkäisy- ja äitiysneuvolassa. Kiertotietoisuus ja etenkin luonnolliseen synnytykseen perehtyminen herättivät kuitenkin uudella tavalla henkiin ja säihkymään naiseuden ja kehomme ihmeellisyyden. Kuinka kaikki voikaan toimia niin tarkan suunnitelman ja kehon sisäisen viestinnän ohjaamana.
Harjoittelin läsnäoloa, kiitollisuutta ja synnytystä tukevia asentoja. Asentoja, jotka ovat ihmisille luonnollisia, mutta usein nykyaikana kankeuden vuoksi vaikeita, kuten rento kyykkyasento. Venyttelin ja loin yhteyttä kehooni sitä myötä.
Tunnevaihtelut olivat melkoisia koko raskauden ajan, etenkin loppuraskaudesta. Koin kuitenkin voimakkaatkin tunteet hyvin hyödyllisiksi ja niillä oli aikansa juuri silloin. Työstin omaan lapsuuteeni liittyviä asioita, sisäisen lapseni pelkoja, hylätyksi tulemisen tunnetta, yksin jäämistä ja selviytymistä. Täydellisyyden tavoittelu ja vaativuus ovat minulle tuttuja asioita ja paineita olin ottanut myös raskauteen liittyen. Tiedostin, kuinka kaikki äidin tunteet ja oleminen vaikuttavat vauvaan, joten olin päättänyt, että tämä vauva saa kokea ainoastaan rakkautta, rentoutta ja iloa. Ennen tätä raskautta ajattelin jo oppineeni ottamaan rennosti. Tunsin eheytyneeni vuosien mittaan ja uskoin, ettei isompien lasten sikiö, vauva ja pikkulapsi ajan uupumus, stressi ja kireydet tarvitsisi toistua kolmannen lapsemme kohdalla.
Näinköhän kävi vai eikö sittenkään. Mitä kauempana odotukset ovat nykyhetken tilasta, sitä enemmän stressiä kehkeytyy. Uutta työstettävää pulpahteli pintaan. Paljon anteeksi annettavaa ja irti päästettävää. Tärkeää ja arvokasta, mutta välillä hyvin tuskallista työtä.
Lasketunajan tietämille osui vielä yksi kipukohtien purkaminen, joten yllättäen olinkin itse rauhallinen ja tyyni siitä, että synnytys meni viikon yli lasketun ajan. Koin rauhaa ja tiesin sydämessäni, että kaikki tapahtuu hyvin ja ajallaan. Aiemmin en olisi vielä ollutkaan valmis tähän uuteen äitiyteen. Kypsymistä tapahtui viimeiseen asti.
Avautumisvaihe
Noin viikko lasketun ajan jälkeen (40+6) oli kunnon lumimyräkkä. Tyhjäsin jäätynyttä kompostia polvillani lapiolla hakaten ja rehkin lumitöissä. Illalla kävin sanomassa hyvää yötä isommille lapsille ja lähdin vielä ennen kymmentä koiran kanssa reippaalle iltakävelylle. Ilma oli upea. Pieni pakkanen ja lunta tuprutti katulamppujen loisteessa taivaan täydeltä. Kahlasin lumessa hymyillen ja jutellen ”Lillille” välillä vatsaani kannatellen. Kerroin kuinka upea päivä nyt on syntyä, voitaisiin sitten muistella tätä lumisadetta yhdessä. Todellista talvea. Lenkillä alkoi tulla jo napakampia supistuksia noin viiden minuutin välein ja lapsivettä tihkui kotiin tullessa. Olo oli hyvä ja innostunut. Koin itseni rauhalliseksi ja valmiiksi koitokseen.
Kymmenen maissa laitoin viestiä kotikätilö Helille (Hedelmäpuu), että lapsivettä tihkuu ja supistuksia tulee säännöllisesti. Hän lupasi valmistautua lähtöön. Miestä hoputin siivoilemaan paikkoja ja sytyttämään kynttilät ulos ja sisälle. Olin suunnitellut kaunista kynttilöiden valaisemaa kotia. Sen viimeistely jäi miehelleni, sillä itse en enää päässyt tiheiden supistusten vuoksi sohvannurkasta liikkeelle. Olin onnellinen, kun sain keskittyä täysin omaan synnytyskuplaani. Mennä aaltojen mukana. Hengittää ja laulaa synnytyslaulua supistusten tahtiin ja levätä suvantovaiheissa. Kiitin mielessäni synnytyksen alkamisaikaa. Olin vielä virkeä illasta, mutta 13- ja 11-vuotiaat lapset olivat jo nukkumassa. Sain ottaa itse vastaan huolenpitoa ja olla tapahtumien keskipisteenä. Minun ei tarvinnut olla äiti, joka rauhoittaa ja vakuuttaa, että kaikki on kunnossa.
Olin polvillani lattialla nojaten sohvaan. Supistusten aikana keskityin pitkiin uloshengityksiin ja matalaan oo-äänteeseen. Huomattavasti auttoi myös, kun mieheni hieroi selkääni aina supistuksen tullessa. Kivunlievitykseen olin tehnyt myös homeopaattisesta Arnicasta-liuoksen vesilasiin.
Tultuaan yhdentoista jälkeen kätilö tunnusteli vauvaa ja kuunteli sydänäänet. Kaikki oli kunnossa, minkä tunsin sydämessänikin. Tuntui upealle luottaa kehoonsa ja ikiaikaiseen viisauteen mikä meillä naisilla on apuna synnytyksessä. Mieheni ja kotilo seurasivat tilannetta herkästi ja aina supistusten tullessa toinen heistä auttoi hieromalla selkääni ilman että minun tarvitsi sitä pyytää.
Tunsin vahvaa yhteyttä ja rauhaa avautumisvaiheen aikana. Olin sovitusti laittanut viestin synnytyksen alkamisesta yhdeksälle ystävälleni, jotta he voivat mielessään siinä mukana. Tunsin heidän läsnäolonsa ja tukensa, kuten myös puolisoni ja kotikätilön. Tutun ammattilaisen läsnäolo loi turvallisen kehyksen synnytykselle. Tiedon, että saan itse antaa kaiken tapahtua ja hän seuraa synnytyksen etenemistä ja vauvan vointia syntymän jälkeen ammattitaidollaan. Minun ei tarvitse tietää eikä huolehtia mistään. Saan vain sallia synnytyksen tapahtua kauttani.
Mieletön sydäntä avartava kokemus oli tuntea vahvasti ystävien läsnäolo, puolison tuki hänen hieroessaan selkääni ja vieläpä meidän villakoiran lämpö ja paino jalkapohjieni päällä ollessani polvillani sohvaa vasten. Ja luonnollisesti rakkaus ja yhteyden tunne viisasta kehoani ja ihmeellistä syntyvää lasta kohtaan. Kiitollisuus siitä kaikesta.
Jossain vaiheessa avautumisvaiheen edetessä, kätilö pyysi minua siirtymään kodinhoitohuoneeseen, johon oltiin pedattu sänky valmiiksi synnytystä varten. Matka viereiseen huoneeseen tiheiden supistusten välillä tuntui pitkälle. Olin kiitollinen kotona olosta ja ihmettelin samalla, kuinka aiemmissa sairaalasynnytyksissäni siirtymämatkat olivatkaan olleet pitkiä. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut ryhdistäytyä ulkomaailmaan, ei fyysiseen eikä uusien ihmisten sosiaaliseen kohtaamiseen vaan sain pysyä omassa sisäisessä rauhassani tuettuna koko ajan.
Hetken nojailin lattialla polvillani sänkyyn antaen supistusten tehdä työtään kehossani. Minun ainoa tehtäväni oli pysyä läsnä, keskittyä uloshengityksiin pitäen mahdollisimman matalaa oo-ääntä ja sallia kaiken tapahtua. Tiesin tehtäväni ja sen ettei minun tarvinnut huolehtia mistään muusta. Se toi suuren rauhan ja voiman.
Valmiina syntymään
Sitten vielä toinen siirtymä. Kiipesin sängylle ponnistusvaihetta ja vauvan syntymää vastaanottamaan. Asettelimme sängylle mahdollisimman tukevasti psoas-tyynyn ja toisen tyynyn niin, että sain nojattua niihin ollen vähän pystymmässä asennossa polvillani. Raskausaikana luetuista kirjoista ja Hedelmäpuun synnytysvalmennuksesta oli suuri apu tässäkin kohdassa. Keskityin pääsemään hyvään synnytystä helpottavaan pystyasentoon.
Ponnistusvaiheessa (kesto 15min.) meinasin hetkeksi menettää läsnäoloni ja ajautua hätään. Raskausajan valmistautuminen kuitenkin auttoi ja muistin muutaman kirkaisun jälkeen keskittää kaiken huomioni matalaan oo-ääneen ja sallimiseen. Huomion keskittäminen matalaan synnytyslauluun auttoi lantionpohjaa rentoutumaan, jotta kehoni sai ponnistaa vauvan supistusten avulla ulos. Tietoisesti minun täytyi vain sallia kaiken tapahtua ja se tapahtui juuri niin kuin luonto on tarkoittanut, ilman omaa ponnisteluani.
Pään synnyttyä kätilö auttoi hartioita syntymään ja pian vauva humpsahti pehmeästi vuoteelle jalkojeni väliin. Ihmettelin siinä tilannetta, jolloin kätilö kysyi minulta ”Kumpi tuli? Ota vain vauva syliin.” Nostin jäntevän sikiöasennossa olevan vauvan syliini. Hän oli puhdas ja kaunis kuin kylvyn jälkeen. Täydellinen pieni ihminen, vahvalla tummalla tukalla varustettuna.
Sain onnellisena katsoa tytärtämme silmiin ja sanoa ensimmäisiksi sanoiksi. ”Tervetuloa maailmaan, me rakastetaan ja tuetaan sua matkallasi.” Olin sisäistänyt jo vuosia sitten eräästä Australian alkuperäisväestöstä kertovastasta kirjasta, että on tärkeää toivottaa syntynyt lapsi tervetulleeksi. Sairaalassa nuorena äitinä en siihen kyennyt, joten nyt kotona tämäkin kohta korjaantui.
Sen jälkeen kerroin kätilölle ja puolisolleni, että tyttö tuli. Se ei ollut lainkaan yllätys, sillä koko raskauden ajan ja sitä ennenkin oli tuntunut, että Lilli-tyttö meidän perheeseen on vielä tulossa. Hienon tilanteesta teki se, että minä äitinä kerroin asian, eikä kätilö ilmoittanut sitä meille vanhemmille.
Istukka syntyi noin varttia myöhemmin ja hetki sen jälkeen siirryimme sopivan lämpimään saunaan ensiruokailulle. Tuntui upealle istua oman saunan lauteilla ja katsoa rinnalla tomerasti imevää tyttöä. Rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne oli suuri, olihan meillä juuri yhteinen intensiivinen matka takanamme. Syntymä äidiksi ja tyttäreksi tähän maailmaan, ikiaikaisen naisiin punotun viisauden lempeästi ohjaamana.
Yhteiselomme alkoi rauhassa kodin ja läheisten ympäröiminä. Seitsemäsluokkalainen isoveli Kosti kävi aamulla tervehtimässä vauvaa ennen kouluun lähtöä. Viidesluokkalaiselle Veera-siskolle oli luvattu, että hän saa jäädä auttamaan kotiin vauvan syntymää seuraavaksi päiväksi. Hänestä olikin suuri apu kotiaskareissa ja koiran huoltamisessa, kuten lähipäivinä Kostistakin. Tuntui hyvälle nähdä kuinka sisarukset saivat luoda toisiinsa läheisen suhteen jo lähes ensitunneista alkaen.
Tunsin oloni ensimmäisinä päivinä hyvin kannatelluksi perheen tukemana. Olimme todellisessa kotihoidossa, omassa pesäkolossa. Pehmeä valaistus ja tutut kodin äänet ja tuoksut ympärillä.
Kiitollisuus jälkisupistuksista
Muistin kahden ensimmäisen synnytyksen jälkeen jälkisupistukset todella tuskaisina. Makasin silloin sairaalan sängyllä yrittäen olla rauhassa ja hiljaa, vaikka olisi tehnyt mieli uikuttaa ja luikerrella sängystä pois. Sain silloin kipulääkettäkin, mutta kipu oli kuitenkin kova. Tiesin mihin supistuksia tarvittiin, mutta en ollut todella sisäistänyt niiden arvoa.
Nyt kotisynnytyksessä asia oli aivan toisin. Aina supistuksen alkaessa suuntasin kiitollisuuden tunteen ihmeellistä kehoani, etenkin kohtuani kohtaan. Kiitin kuinka ihmeellisesti se oli kasvattanut, ruokkinut ja suojannut nyt jo kolme vauvaa. Ja kuinka tehokkaasti se osasi taas supistua takaisin ”lepotilaansa”. Kiitin, ettei minun tarvitse tietää mitään vaan ainoastaan sallia kehoni tehdä se, minkä se luonnostaan osaa. Samalla sain pitää matalaa oo-ääntä, kuten synnytyksenkin aikana. Kotona ollessani minun ei tarvinnut huolehtia onko se noloa tai häiritsenkö huonekaveria äänelläni. Kipu ikään kuin levisi ja haihtui pois aina tuodessani tällä tavalla kiitollisuuden ja läsnäoloni hetkeen. Salliminen mahdollisti myös sen, että kohtu pääsi supistumaan hämmästyttävän nopeasti, eikä jälkivuotuoa ollut pitkään. Palautuminen synnytyksestä kaikkinensa tapahtui sujuvasti, joten sain keskittyä nauttimaan vauva-ajasta.